"Ei itkeä saa, ei meluta saa..."

Otin varaslähdön jouluun päivittämällä blogin ulkoasua! Bannerissa pikku-Aku pussailee Salli-muoria joulusaunan jälkeen. Kuva on vuodelta 2003 eli ajalta, kun Aake oli vielä pieni ja sievä. Nykyään ukkelia kuvaa paremmin sanat "iso möllykkä".



Lumipeite on verhonnut maan nyt jo pariin otteeseen ja toiveissa olisi, että se myös alkaisi pysymään maassa. Koiruudet ovat oikein mielissään pikkupakkasista ja lumesta, virtaa riittäisi vallan jaettavaksi asti.

"..Joulupukki matkaan jo käy!"

Myöhäinen mätäkuu

Vanhan kansanperinteen mukaisesti mätäkuuta on elelty siinä heinä-elokuun tienoilla. Ilmeisesti sanalla viitattiin alunperin ruoan säilytysongelmiin kyseisenä ajanjaksona. Lämpimänä aikana bakteerit ja muut mikrobit lisääntyvät nopeammin, kuin viileässä kelissä. Näinpä homeet, sienet ja bakteerit aiheuttavat lämpimässä tavallista nopeampaa biomassan lahoamista. Nykyään kyseinen taloudenpidollinen ongelma on tosin varsin minimaallinen, sillä harvemmassa taloudessa ruoan kylmäsäilytys on enää kellareiden tai vastaavien systeemien varassa.

Mutta vielä näin marraskuun toista viikkoa elellessä tuo sana "mätäkuu" tulee väkisellä mieleen metsässä rämpiessä. Jokapaikassa on märkää -lits läts!- ja ilmassa leijuu homehtunut löyhkä, joka pölähtää naamalle jokaisella askeleella jostain sieltä mättäiden syvyyksistä. Koiratkin haisevat ihan pierulle eli märälle koiralle, kirjaimellisesti.

Sayuria ahdistaa, kun tassut kastuu. Tänään neitokainen teki lopullisesti selväksi, ettei rämpiminen suon reunalla ole tätä hienohelmaa varten. Kesken kävelyn koiruus paiskautui kenttään jäkälikköön, eikä liikkunut enää askeltakaan! Ensin säikähdin, että siltä pasahti kinttu rikki. Mutta olisi kait koira huutanut tai edes näyttänyt tuskaiselta, jos näin ikävästi olisi päässyt käymään..? Niinpä komensin pari kertaa terävästi, "vauhtia! tule!". Ei vaikutusta. Koira käänsi päänsä hitaaaaaaaasti toiseen suuntaan. "Nyt perskuta, alappa tulla!" ja nyppäys remmistä. Koira nousi jäykkääkin jäykemmästä sfinksi-asennostaan istumaan ja mulkaisi minua pahasti. Tuhahti, kääntyi kannoillaan ja alkoi vetämään kotiin päin. Just. Asia harvinaisen selvä, rentouttava kävelyretki luonnossa oli tältä erää ohi.

Tanskalainen Sayuri ja suomalainen sisu; "En perskutarallaa tästä liiku, vaikka hirvi päälle juoksis. Sanokoot tuo emäntä mitä huvittaa, huutakoot ja raivotkoot! Ei kiinnosta."

Kotosalla Sayuria odotti pehmeä säkkituoli ja oma viltti, jonka päällä maatessaan koira kuivasi jalkojaan antaumuksella ja aivan kuin harmistustaan osoittaakseen tuhisten. Siispä piti ihan ääneen pahoitella Rouvalle takkatulen sekä maksapateen puuttumista ja vesikin tarjoiltiin tässä huushollissa raakana hanasta, eikä suinkaan timantein koristellusta kultaisesta lähteestä. Aijai, että on huono palvelu!

Tulisi jo ne lumet, niin pääsisi helpommalla näiden hempukoiden kanssa... :)