Happy Holidays!

Kootut selitykset

Akitaksien parissa touhutessa törmää kerta toisensa jälkeen varsin hupsuihin selityksiin koskien koirien terveyttä ja jalostusvalintoja. Listasin aikaa tappaakseni muutaman.

"Koira on muutakin, kuin lonkat. / Akita on kevyt koira, eikä kärsi huonoista lonkistaan."

Kaksi mantraa, jota on hoettu auvoisista ajoista saakka ja itsekin olen joskus tuohon hokemiseen sortunut. Toki koiran jalostuksellinen arvo määräytyy muidenkin seikkojen, kuin pelkkien lonkkakuvaustulosten mukaan. Mutta mikäli luustolliset ongelmat ohitetaan olankohautuksella, ei tilanne nykyisestään parane. Lonkkien periytyvyysaste kun vaan sattuu olemaan suhteellisen korkea
ja lonkkaniveldysplasia alentaa koiran elinikää merkittävästi. Eli vaikkei se parivuotias sesse niitä paskoja lonkkiaan pahasti oireilisikaan, niin tilanne on varsin eri veteraani-ikään yltävällä (oletuksena siis, että tavoitteena on kasvattaa senioriksi selviäviä koiria), jolla lihasmassa surkastuu jo iän myötä.

Onneksi akitan kohdalla tähän asiaan on puututtu PEVISA-ohjelman tiukennuksella, jolla toivottavasti saadaan myös edistystä aikaiseksi. Myös Suomen Kennelliiton jalostusstrategian voimaanastuminen ja eteenkin mitattavissa terveystutkimuksissa huonoimman tuloksen saaneen koiran jalostuskäytöstä poistaminen on askel oikeaan suuntaan, kun "nehuonotlonkatvoiainaleikata" -peelot eivät saa pentuja SKL:n rekisteriin ilman kikkailuja.

"Akitastani on otettu ihobiopsiat ja se on SA:n suhteen terve."

Biopsia kertoo juuri sen hetkisen tilanteen juuri siitä kohdasta ihoa, josta se on otettu. Ei enempää, eikä vähempää. Näytepalojen tutkituttamisella ei valitettavasti saa ennustetta siitä, sairastuuko koira huomenna tai vuoden päästä, saati kantaako se sairautta perimässään. Negatiivinen tulos ei kerro edes sitä, että koira olisi terve. Esimerkiksi kaikki näytteet on voitu ottaa oireettomista kohdista, joko huonon ohjeistuksen vuoksi tai tahallisesti. Yksikin positiivisen tuloksen antanut näytepala puolestaan riittää kertomaan, että koira on sairas, vaikka muut samasta koirasta samaan aikaan otetut näytepalat eivät sitä osoittaisi.

"Mutku se SA vaan on ihan jokapuolella, niin ei sitä voi välttää."

Se on totta, että jokaisella akitalla on riski sairastua SA:han tai VKH:on tai muihin hyppykuppiin, mutta siitä huolimatta korkean riskin omaavia koiria ei tulisi käyttää jalostukseen. Jos koirasi on sairas, sen tulisi olla automaattisesti pois jalostuksesta. Jos sairaalla koiralla on jälkeläisiä, tulisi niiden jalostuskäytön kanssa olla äärimmäisen varovaisia. Minimivaatimus näissä tilanteissa olisi, että koirat ylittävät pahimman riski-iän (n. 2-4 vuotta) ennen jalostuskäyttöä. Varsinkin nartun käyttöä kannattaa pohtia hartaasti,
sillä kantoaika ja pennutus voi laukaista piilevän sairauden.

"Kun saamme geenitestin, pääsemme eroon SA:sta."

Voi kun se olisikin noin yksinkertaista! SA on autoimmuunisairaus ja suurella todennäköisyydellä se on monigeeninen sellainen, eli sairauden takana on useita eri geenejä. SA:ta on tutkittu Yhdysvalloissa villakoirilla ja isosta otannasta huolimatta sairausgeeniä/-geenejä ei ole löydetty. On mahdollista, että ongelmageenit ovat levinneet koko villakoirapopulaatioon matadorijalostuksen myötä ja sama tilanne on hyvin suurella todenäköisyydellä akitoillakin. Toimiva geenitesti olisi toki melkoisen ihQdaa, mutta valitettavasti on kovin epätodennäköistä saada sellainen lähitulevaisuudessa, eteenkin kun sairautta ei tutki tällä hetkellä yksikään tutkijaryhmä maailmassa. Melko varmasti jossain vaiheessa kyetään osoittamaan joitain geenejä, jotka on osallisena koiran sairastumiseen, mutta sen myötä tuskin tulemme hullua hurskaammaksi. 

Tulisi nimittäin muistaa se, että SA, VKH ym autoimmuunisairaudet joita rodussa on ilmennyt eivät ole The Ongelma. Ne ovat seuraus itse ongelmasta, mikä on liian kapea geenipooli eli kansantajuisemmin sisäsiittoisuus. Hoitamalla seurausta, ei syy -eli ongelmien varsinainen aiheuttaja- koskaan katoa rodusta. Yksikään geenitesti ei tuo yhtään geneettistä materiaalia lisää mihinkään suljettuun populaatioon. Siispä tavoitteen tulisi olla mahdollisimman monimuotoinen perimä ja ratkaisu ei ole pelkkä geenitutkimus, vaan olemassa olevan materiaalin laajamittainen käyttö sekä risteytysprojekti.

"Akitani on kaikinpuolin terve. Sille ei vaan voi syöttää kanaa/sikaa/kalaa/jne..."

Yliherkkyys tavallisiin ruokiin ei ole normaalia, vaan merkki immuunijärjestelmän häiriöstä. Jos koira reagoi rajusti ja pitkäjatkoisesti samoihin allergeeneihin, on se silloin allerginen. Tällaista koiraa ei saa käyttää jalostukseen. Monesti kuulee, että koiralle ei sovi teollinen ruoka ja ongelmia ei ole kun se on raakaruokinnalla. Tällöin on myös kyseessä allergia. Ruoan vaihto toiseen saattaa tehdä koirasta oireettoman, mutta se ei tee koirasta tervettä. Koira on edelleenkin allerginen jollekin, mitä se edellisessä ruoassaan sai.

"Japanilainen akita on aito akita, amerikanakita on täysin eri rotu ja siihen on sotkettu muita rotuja."

Molemmat akitat ovat ihan yhtä "aitoja". Molemmilla akitoilla on yhteinen historia, johon kuuluu myös Japanin maalla tehdyt risteytykset mastiffeihin
(tavoitteena parempi taistelukoira 1900-luvun taitteessa) ja sehvereihin (WW2, koska isoista koirista pääsääntöisesti vain armeijan koirat säästettiin). Molemmat akitat jakavat siis saman historian ja siten myös saman historiallisen sukupuun. Sodan jälkeen akitan jalostuksen painopiste rodun alkuperämaassa oli matagikoira-look ja länsimaisien rotujen piirteistä haluttiin päästä eroon. Tämä onnistui -ironista kyllä!- varsin länsimaisella koirankasvatusmetodilla, eli sisäsiitoksella. Samaan aikaan Yhdysvalloissa rotua kasvatettiin niillä koirilla, mitkä heillä oli käytössä ennen kantakirjan sulkemista.
Tuloksena tästä oli kaksi varsin erinäköistä akitaa eri puolilla palloa. Kennelpoliittisilla päätöksillä rodut erotettiin 2000 alkaen FCI-maissa ja vuodesta 2006 alkaen briteissä. Yhdysvalloissa ja Kanadassa on edelleenkin vain ja ainoastaan yksi akita. Rotuerottelua ei olla suostuttu tekemään rodun geneettiseen tilanteeseen vedoten, sillä kanta halutaan pitää mahdollisimman laajana ja rotujako aiheuttaisi huomattavan kolauksen molemmille akitatyypeille.

"Ms X oli koko pentuajan puolta pienempi kuin sisaruksensa, mutta sisukkuutensa ja taistelutahtonsa vuoksi valikoitui sijoituskoirakseni."

Normaalista kehityksestä jälkeenjäänyttä ja ylimääräisiä hoitotoimenpiteitä elääkseen tarvinnutta pentua ei koskaan tulisi käyttää jalostukseen.
Jo henkitoreissaan varttuneen pennun myynti on varsin epäeettistä, kun edessä väistämättä olevat vaikeat ratkaisut siirretään pennun uuden omistajan harteille.

"Japanissakin käyttävät vuosikkaita akitoita jalostukseen, miksei näin siis meilläkin?"

Siksi, että se on järjenköyhyyttä. Kennelliiton jalostusstrategia muotoilee asian toki minua kauniimmin:
"Jalostukseen käytettävän koiran suositellaan olevan iältään vähintään 2-vuotias, mielellään tätä vanhempi, jotta sen ja lähisukulaisten ominaisuuksista saadaan mahdollisimman varmaa tietoa jalostusta varten."
Ja toinen tärkeä lainaus: "Jalostusvalintaan saadaan lisää tarkkuutta, kun mahdollisimman monta jalostuskoiran jälkeläisistä tutkitaan ennen koiran 
seuraavia pentueita.". Jalostuskoiran arvon määrittää aina jälkeläisnäyttö, eikä se, että montako pentua siitä saadaan ulos ennen kuin se ehtii sairastua.

"Mr Y ei halunnut astua / Ms X ei antanut astua, joten puutuimme toimitukseen."

Koirat tietävät meitä paremmin monta asiaa ja omaansa olisi syytä olla sen verran luottoa, että ottaa koiransa käytöksestä vinkit vakavasti. Jos jokin yhdistelmä ei onnistu luomuna, ei sitä saisi mennä ähräämään väkiselläkään.
Myös SKL:n kanta on, että astumisen tulee tapahtua ilman avustusta ja ettei keinosiemennyksen syy saa olla koirien haluttomuus paritteluun.

Luonnetesti

Akita, narttu
Lukitarin Bakeneko
20.9.2014 Iisalmi
Tuomarit Jorma Kerkkä ja Reijo Hynynen

Toimintakyky -1
Terävyys +1
Puolustushalu -1
Taisteluhalu -2
Hermorakenne +1
Tempperamentti +2
Kovuus +1
Luoksepäästävyys +2
Laukauspelottomuus +++
Kokonaispistemäärä 68






Paavon luonnetesti ei ilmentänyt koirasta mitään hirmuisen uutta ja ihmeellistä, joskin pehmeys ja puolustushaluttomuus tulivat itselleni pienenä yllätyksenä. Lässynlää-kielellä sanoisin siis, että "Paavon kovan kuoren sisällä asustaa herkkä sielu", joka luottaa siihen, että mamma hoitaa hankalat tilanteet. Pentuaikansa Helsingissä asunut Pavetsu onkin opetettu siihen, ettei jokaiselle vastaantulevalle spurgulle kannata rähjätä, kyllä mutsi pärjää.

Paavo on (kuten kaikki koiramme) melkoisen reviiritietoinen tapaus ja reaktiot ärsykkeisiin olisivat erittäin suurella todennäköisyydellä olleet huomattavasti voimakkaammat "kotikentällä". Tämä ei kuitenkaan ole luonnetestin tarkoitus.

Luoksepäästävyys ja laukausvarmuus tuovat hyvän mielen tänne kasvattajan suuntaan. Hyvä Pave! Kiitokset Saijalle, kun olet koulinut pentulaatikon räyhähengestä kelpo koiran.

Yökyläilyä ja muisteloita

Maanantaina saimme mieluisan yövieraan, kun ensimmäisen pentueemme valkoinen Apri-neiti saapui emäntänsä kera kesälomareissulle pohjoiseen ja Apri tuli meille hoitoon vuorokaudeksi. Oli ihanaa nähdä Apria perheineen, edellisestä tapaamisesta ehti vierähtää jo pitkä tovi! Sitä suuremmalla syyllä olin huojentunut, kun Apri asettui taloksi muitta mutkitta. Kuin ilmetty äitinsä, myös Sallin kanssa reissaaminen oli aina varsin vaivatonta. Nukkumaan mennessä neiti tosin kävi sängyn laidalla varmistamassa, että ihanko oikeasti tänne nyt pitäisi jäädä teidän kanssa nukkumaan ja missä mun omat ihmiset ovat, mutta asettui pian lattialle sängyn viereen.

Apri-neito, kuva: Saija Tenhunen

Tiistaina pyörähdimme visiitillä Akun luona ja räpsimme kuvia 11-vuotiaista sisaruksista. Alkuperäinen suunnitelmani oli ottaa kimppakuva kaikista A-muksuista Aprin saavuttua, mutta valitettavasti Aiko ei potrettiin enää ehtinyt. Ikävä on kauhea, enkä oikein vieläkään käsitä, ettei Aikkulia enää ole. Aikoinaan kotiin kasvamaan jätetty Aku on nyt ensimmäistä kertaa elämässään talon ainoa koira, kun emo ja sisar ovat poistuneet viereltä toiseen todellisuuteen. Jätkä on ottanut uuden tilanteen melko hyvin. Ensimmäisinä iltoina surumielinen joikhaus saattoi kajahtaa kesäyössä kerran jos toisenkin ja Ellu-kissa on tainnut saada ylimääräistä hellyyttä osakseen, mutta eiköhän se siitä. Niin koirien kuin ihmistenkin on vain sopeuduttava, elämä jatkuu.

Akuma & Apri, 11-vuotiaat sisarukset
kuva: Saija Tenhunen

B-porukan valkoinen toipilas on parantumaan päin, näemmä Viggo-neitiä ei myrkkykäärmeet lannista. Viggon oma eläinlääkäri kerkesi jo pelottelemaan autoimmunisairauksien puhkeamisella, mutta taisimme kuitenkin selvitä tästä kyy-episodista pelkästään säikähdyksellä ja arvilla naamassa. Sisuskalujen toimintaa on testailtu kontrollikäynneillä ja kaikki pelittää normaalisti. Hyvä näin ja ne arvetkin umpeutuvat kyllä aikanaan. Siinä matsissa olisi voinut käydä tosi huonosti. Onneksi Viggo pääsi nopeasti päivystävälle ja neidin hoito aloitettiin rivakasti.

"Kas' vain", sanoi kasvain. Ja kasvoi vain.

Juhannuksen aatonaattona Aikon nisä alkoi vuotamaan ja eläinlääkärin tutkimuksissa selvisi, että siellähän oli kasvain. Koska neiti on ikäisekseen hyväkuntoinen, pirteä ja muutoin terve, eikä röntgenissä näkynyt etäpesäkkeitä, päädyttiin leikkaukseen. Nyt röllykkä on poistettu ja Aikkuli selvisi operaatiosta oikein mainiosti. Kasvaimien uusiutumisriski on tiedostettu, mutta ehkäpä vanha neiti sai leikkauksen ansiosta jonkun verran jatkoaikaa. Elämänhaluisen muorin ennenaikainen nukuttaminen ikiuneen olisi ollut jokseenkin typerää.

Aikon juhannuskorsetti.

Viggoliininkaan juhannus ei mennyt ihan putkeen, sillä neitokainen otti turpiinsa kyyltä. Onneksi koira pääsi nopeasti hoitoon ja sai heti tujun annoksen troppeja. Joten näillä näkymin myös tästä seikkailusta selvittiin säikähdyksellä, kontrollit kertonevat lisää. Pikaista paranemista Viggolle!


EDIT 26.6.2014
Tulipa iloittua liian aikaisin, sillä Aiko jouduttiin lopettamaan yöllä komplikaatioiden vuoksi. Hei hei, Neiti Luppakorva. Turvallista matkaa tähtisumun tuolle puolen. Sinua jäi ikävöimään moni, olit rakas.

Luppakorva seikkailee taas

Toton (Lukitarin Bo Totoro) ja Mötkön (Lukitarin Brigitte Bardot) MyDogDNA-tulokset valmistuivat sopivasti vapun alla. Testatut sairausgeenit olivat molemmilla puhtaat - mutta edelleen, akitalle tyypillisiä sairauksia testaus ei sisällä. Muuta jännää tuloksista ei käynyt ilmi, kuin että Toto on geneettisesti luppakorvainen. Fenotyypiltään jätkä on kuitenkin Pystykorva isolla P:llä. Oma valistunut veikkaus onkin, että kyseinen testiosio kertoo Toton ilmiasun suhteen enemmän korvan paksuudesta kuin asennosta, sillä Toton korvat ovat ohuehkot.

Luppakorva-poika ja puoliluppa-mamma

Mötkön monimuotoisuuskäppyrät. (kuva: MDD)

Toto Perinnölliset eroavaisuudet -taulukossa. (kuva: MDD)

Parasta A-ryhmää!

Maaliskuun viimeisenä päivänä juhlittiin A-pentueen merkkipäivää. 11-vuotiaat "muksut" voivat melkoisen hyvin, joten toivottavasti saamme pitää heidät luonamme vielä pitkään.

Ayako, entinen Neiti-Luimula tunnetaan nykyään
suurimman osan ajasta Neiti-Pystykorvaisena.

Akuma, edelleen porukan jästipää.

Apri-neiti, ihana nallukka! (kuva: Laura)

Lemmygaten jälkipyykkiä

Melko tarkalleen vuosi takaperin eräillä kermapyllyillä meni aamusumpit väärään kurkkuun, kun ystäväni Saija toi USA:sta Suomeen brindlen akitapennun, Lemmyn. Tuontikoira ei ollut tässä tapauksessa se kovin ihmeellinen asia, onhan valtaosa maamme sukuaan jatkaneista akitoista tuonteja, vaan närää tietyissä piireissä aiheutti lähinnä koiran rekisteröinti akitaksi. Yhdysvalloissa American Kennel Club ei ole jakanut rotua akitaksi ja amerikanakitaksi, joten rapakon tuolla puolen näiden erityyppisten akitojen jalostuskäytölle keskenään ei ole rekisteröinnin kannalta mitään käytännön estettä. Lemmyn suvusta löytyy sekä suoria japanintuonteja, kuin myös koiria, jotka meikäläisen rotumääritelmien mukaisesti kuuluisivat amerikanakita -rotuun. Lemmy on siis ns. ”blend”, kahden akitatyypin sekoitus.

Nyt tapaus on käsitelty ihan Kennelliiton jalostustieteellisen toimikunnan kokouksessa, koska eräs nimeltämainitsematon koirakerho teki valituksen Lemmyn rekisteröinnistä. Lyhyestä virsi kaunis eli koira siirrettiin FI-rekisteristä ER-rekisteriin, koska sinnehän Lemmy taustansa puolesta kuuluu. Käytännön tasolla tämä muutos merkitsee lähinnä, ettei koira voi saada CACIB-vahvistuksia. Voi kyynel. Eipä tuota luppakorvaa mihinkään missikehiin oltaisi raahaamassa muutenkaan, paitsi ehkä korkeintaan piruilumielessä.

Päätöstä lukiessani en kuitenkaan voi olla hämmästelemättä eräiden ”asiantuntijoiden” lausuntoa. Samaan aikaan kun turuilla ja toreilla jeesustellaan rodun monimuotoisuuden tärkeydestä taistelussa rotua kalvavia autoimmunisairauksia vastaan, olisivat nämä samat arjen sotasankarittaret halunneet koiran EJ-rekisteriin (Ei Jalostukseen). Siis koiran, joka tutkitusti omaa monimuotoisimman geeniperimän kaikista maamme genomitestatuista akitoista! Tähän väliin repomiesmäinen huudahdus: ”Jumalauta!”. Pikkaisen on puheet ja päätökset ristiriidassa keskenään, mutta sehän ei tietenkään ole mitään uutta auringon alla.

MDD-testatuista akitoista rodun heterotsygotian mediaani tämänhetkisellä otoksella on 20,6%, lähtien heikoimmillaan 17%:n pinnasta. Lemmyn oma perimän monimuotoisuusaste on 26,1%. Itse arvotan tärkeysjärjestyksessä terveyden (johon monimuotoisella perimällä on varsin oleellinen vaikutus) koiran normaaliin elämään varsin vähän vaikuttavien ulkonäkövirheiden edelle, mutta kukin tietty tavallaan ja laivat seilaa ajallaan. Joten mikäli Lemmy ja sen lähisukulaiset pysyvät jatkossakin terveinä ja se saa aikanaan puhtaat paperit akitan PEVISA:n vaatimista tutkimuksista, niin aion käyttää sitä jalostukseen siitä huolimatta (tai paremminkin, juuri siksi..), ettei sillä ole nykypäivän show-akitalla ihannoituja tihrusilmiä, hintelää sahapukkimaista kroppaa tai kaarevaa banaaniselkää. Mutta ne tulevaisuuden jalostussuunnitelmieni tärkeimmät pointit eivät suinkaan koske -sitä joillekuille mitä ilmeisimmin niin pirun tärkeää!- koiran ulkonäköä, koska ne eivät edes näy päällepäin; Lemmyn sukulaiset ovat melkoisen kattavasti tutkittuja luuston ongelmien ja perinnöllisten silmäsairauksien varalta, se itse on valtapopulaatiosta poikkeava yksilö, eikä sitä ole puhkinussittu sukusiitoksenkaan osalta. Purrrrrrfect.

---

And the main point in English:

March 11th 2014, Helsinki - the breeding committee of the Finnish Kennel Club has decided that Akita dog RELIANCE'S ACE OF SPADES will be transfered from FI-register to ER-register. ER-registered dog is eligible to use for breeding or attend dog shows and official trials, however it cannot be awarded a CACIB or an International Champion title.

Vetsku-Suikkelsson

Sayuri juhlisti synttäreitään ylimääräisin herkuin ja rauhaisalla kävelyllä hentoisen lumisateen hivellessä poskia. Koiranäytelmien veteraaniluokkiin oikeuttavan 8 ikävuoden ylitys ei koirassa juurikaan päälle päin näy, joten toivomme paljon terveitä vuosia ja iloisia yhteisiä hetkiä tulevaan!

Rock, rock - villahousu rock!

Akitoilla pitkäkarvaisuutta ilmenee jossain määrin. Kyseessä on resessiivinen ominaisuus, mikä tarkoittaa, että ilmentyäkseen pitkäkarvaisuuden on tultava yksilön molemmilta vanhemmilta. Nämä pörröiset kaverit eivät voi saavuttaa kummoista menestystä näyttelykehissä rotumääritelmän mukaan virheellisen karvanlaadun vuoksi, mutta muutoin ne ovat ihan tavallisia akitaksia siinä missä normikarvaiset serkkunsakin, vaikka toki pitkä ja tuuhea turkki vaatii omistajalta huomattavasti enemmän viitseliäisyyttä turkin hoidon suhteen.

Akitoiden omaa pitkäkarvaisuutta aiheuttavaa mutaatiota testaa muutama yritys ympäri pallon, mm. VetGen Yhdysvalloissa. Sain tilaisuuden testauttaa kaksi koiraani, Sayurin ja Totoron. Molemmilla tulos oli sama:

"Coat Length: S/S, carrying two copies of the short coat length gene"

Kumpikaan testatuista ei siis kanna eikä periytä pitkäkarvaisuutta.

Saija & Linda, I want to thank you very much for this opportunity to test my dogs! Every piece of information is interesting. I can't wait what the future bring us with genetesting.

Eipä mennyt taaskaan niinku strömsössä

LUKITARIN BAKENEKO

kyynärnivel 0/0

lonkkanivel D/C

Kevään pentuesuunnitelmat kariutuivat Pavetsun luuston kuvauksiin. Lonkat ovat sököt, tosin onneksi se ei koiraa vielä tässä elämänvaiheessa näytä haittaavan. Harmittaa, sillä suunniteltu uros olisi ollut erittäin mielenkiintoinen uusi tuttavuus ja nappiosuma Paavo-neidille. Mutta nyt kävi näin ja pentuhaaveet vaihtuivat sterkkaussuunnitelmaan. Tämä toimenpide helpottaa arkea useamman koiran taloudessa ja samalla vältetään tulevaisuudessa mahdolliset mummukoirien vaivat.

Pavetsuikkeli spurttailee pakkasessa, kuva: Saija Tenhunen

Yksi on joukosta pois...

B-muksujen synttärikekkereistä huolimatta tämä vuosi alkoi haikeissa tunnelmissa. Pitkäaikainen karvainen ystävä, ensimmäisen Lukitarin-pentueen isäpappa Raipe päätti maallisen taipaleensa reilu viikko takaperin. Ikää Rajlle kertyi melkein 14 vuotta.

Tutustuin Raipeen kulkiessamme Salli-muorin kanssa koiranäyttelyissä ja kävimme mm. yhteisellä näyttelyreissulla Ruotsissa Rajn silloisen omistajan kanssa. Raj oli aikoinaan Sallin kahdesta sulhaskanditaatista ehdoton ykkössuosikkini. A-pentueemme putkahti maailmaan maaliskuussa-03, joten komeasti ovat vetskuikäistä sakkia nämä ”penskatkin” nykyään...

A-pentujen ollessa alta vuoden iässä kuulin Rajn etsivän uutta kotia. Koulukaverini Saija oli ollut jo pidemmän aikaa kiinnostunut rodusta ja kaipaili omaa akitalaista vierelleen. Niinpä parin mutkan kautta Raj muutti asustelemaan ensin Saijan luo Vuokattiin, mistä matka jatkui omistajan jatko-opintojen vuoksi Tornion kautta Helsinkiin ja sieltä lopulta Savon sydämeen, Iisalmeen. Onneksi Raj oli tottunut matkailija ja kotonaan melkeinpä missä tahansa.

Raj oli hieno koira, joka valloitti monet sydämet ja jota jää kaipaamaan suuri joukko ihmisiä. Lepää rauhassa, pappa.

Ängsmyrens Yori No Kogawe "Raj"
30.1.2000 - 8.1.2014